Yritän esiintyä blogissani niin anonyymisti kun vain on mahdollista, koska hyvin harva ihminen elämässäni tietää synkimmät salaisuuteni. Anonyymiyden piilossa pystyn paljastamaan nämä salaisuudet teille, lukijoilleni. Jos joku minut kuitenkin tunnistaa, olisi kiva, että ihan rehellisesti kertoisi minulle kommentoimalla asiasta. Yritän kertoa tarinani mahdollisimman yksityiskohtaisesti, mutta en varmastikaan muista kertoa kaikkea. Kysymyksiä saa myös lähettää, jos kiinnostaa.
Nimeni on siis Lilja ja blogini nimeksi halusin nimen Varjonkukka. Blogini nimellä on aika monta merkitystä. Syömishäiriötaustani takia, olen usein kokenut olevani tällainen Varjonkukka. Toisaalta taas pidän hyvin paljon yhtyeestä, joka laulaa Varjonkukasta. Lisäksi, miehelläni on ollut tapana kutsua minua Varjonkukaksi monista eri syistä, mutta nimen merkitys kuitenkin positiivisessa mielessä. Mutta se blogin nimestä, palataanpas minuun..
Olen jo lähemmäs 25 vuotta vanha (tai nuori) ja opiskelen omasta mielestäni suuressa kaupungissa. Opintoja on jäljellä vielä vähän ja minusta pitäisi valmistua diplomi-insinööri. Teen opiskelujeni ohessa töitä. Olen kotoisin maalta ja siksi elämä kaupungissa tuntuu joskus haastavalta. Vaikka olen asunut kaupungissa jo monta vuotta opintojeni takia, olen mieleltäni edelleen se maalaistyttö joka tietää jokaisen ihmisen kotikunnassaan nimeltä. Minulla on ihana, maailman paras aviomies <3 Asumme tällä hetkellä kaksistaan, mutta haaveissa olisi koira ja lapset.
Blogini tulee keskittymään laihutukseeni ja nimenomaan siihen, etten yritä edes laihuttaa terveellisesti. Minulla on taustallani lähes kymmenen vuotta syömishäiriötä, vaikken ikinä diagnoosia ole saanutkaan. Tähän syynä oma vastahakoisuuteni hoitoja kohtaan ja myöskin pienen kunnan lääkäripalvelujen niukkuus. Minua ei siis käytännössä edes ikinä yritetty ohjata hoitoihin, kun en niitä itse vaatinut.
Olen elänyt melko mukavan ja turvallisen lapsuuden ja rakastan perhettäni yli kaiken. Minulla oli todella hyvin kavereita pienenä ja pidin paljon koulusta. Jotain tapahtui kuitenkin 3. luokalla. Yllättäen lihoin todella paljon, mistä osittain tietenkin syytän kotiolojani, koska en tuon ikäisenä itse ymmärtänyt missä määrin ja millainen ruoka lihottaa. Muistan, että äitini vei minua jumppaamaan, mutta minusta tuli silti todella pullea. Siitä alkoikin koulukiusaaminen. Kokoni vuoksi minua kiusattiin noin kolme vuotta. 5. - 6. luokalla minulla kuitenkin oli myös todella hyviä ystäviä, mutta he eivät ikinä uskaltaneet puuttua minun kiusaamiseeni, enkä olisi niin olettanutkaan. Tuon ikäisten lasten on hyvin vaikea asettua "suosittujen" lasten eteen ja suojella sitä "ei-suosittua".
Muistan jo 6. luokalla minulla olleen ajatuksia liikunnasta, ruuasta ja yleensäkin laihduttamisesta. En kuitenkaan varsinaisesti ehtinyt koskaan alkaa laihduttamaan, koska kasvoin pituutta hyvin paljon tuona kyseisenä vuonna ja hoikistuin jo pelkästään sen vuoksi. Menin iloisin mielin ja hieman hoikempana 7. luokalle. Koska koulukiusaamiseni oli loppunut 6. luokalla, en jotenkin uskonut sen enää jatkuvan yläasteella.
Yläasteen alussa sain todella paljon uusia ystäviä ja varsinkin kahdesta tytöstä tuli minulle todella läheisiä. Koin kuitenkin jonkilaista alemmuuskompleksia, koska nämä molemmat tytöt olivat todella hoikkia. Tuon ikäisten tyttöjen maailmassa vertailu on myös aika kovaa ja sainkin usein kuulla olevani se isompi tyttö. Aloin vertailla itseäni toisiin tyttöihin paljon tuona vuonna. Huomasin myös kuinka yhtäkkiä kaikki tytöt kiinnostuivat pojista ja kilpailu oli armotonta. Pienessä koulussa kun valinnanvaraa tuntui olevan niukasti ja jokainen halusi sen komeimman pojan ylemmiltä luokilta. Tulin todella tietoiseksi vieläkin hieman isosta kropastani ja laihduttaminen oli mielessäni jatkuvasti. Yllättävää kyllä, sain todella paljon huomiota pojilta. Tämä kuitenkin toi kitkaa minun ja ystävieni välille ja ystäväni alkoivat yhä enemmän piikitellä minua ulkonäöstäni. Itkin illat omaa ulkonäköäni ja aloin viattomasti tehdä vatsalihaksia iltaisin. Päätin myös jättää hieman ruokavaliostani pois tuotteita ja pienentää annoskokoja. Taisin olla ensimmäinen tyttö, joka meidän luokalta alkoi seurustella 7. luokalla. Poikaystävästä huolimatta tunsin olevani paska läskikasa. Seurustelumme ei loppujen lopuksi kestänytkään kovin kauaa ja tällä pojalla olikin jo toinen tyttö kiikarissa ennen kuin ehti minut jättää. Inho itseäni kohtaan syveni entisestään. Vanhempani aina korostivat, että olen kaunis ja eivät koskaan käskeneet minua laihduttamaan. Mutta viimeinen niitti oli mummoni sanat. Meillä on kulkenut suvussa rippimekko, joka on ollut jopa äidillänikin. Siskoni päästessä ripille kyseinen puku päällä, mummoni totesi, että minä en ikinä tule mahtumaan siihen pukuun. Vihasin noiden sanojen vuoksi mummoani ja minulle tuli suuri halu näyttää, näyttää että kuinkas pienen minusta saakaan.
Yhtäkkiä keksin oksentelun. Se alkoi hyvin salakavalasti. Söin mielestäni yhden leivän liikaa - oksentamaan. Söin vähän rahkaa - oksentamaan. Oksentaminen tuntui helpolta, todella helpolta. Liian helpolta. Oksensin melkein kaiken mitä söin. Oksensin enimmäkseen suihkussa, mutta välillä myös läheisessä metsässä. Minulla on sellainen tunne, ehkä vanhempani ehkä epäilivät jotain, mutta he eivät ikinä puuttuneet asiaan. 7. luokan lopussa kuvioihin tuli syömättömyys ja pakkoliikunta. Saatoin päivän aikana syödä leivän ja liikkua monta tuntia, tai sitten olin vain yksinkertaisesti täysin syömättä. Sain uuden poikaystävän ja elämä tuntui ihanalta. En silti pystynyt lopettamaan tätä syömiskäyttäytymistä ja liikuntaa. Ehkä paineita lisäsi myös se, että poikaystäväni oli urheilija. Muistan käyneeni tyhjällä mahalla lenkillä ja silti yrittäneeni oksentaa pururadalla pelkkiä sappinesteitä. Painoni putosi todella paljon ja muutuin 6. luokan hieman hoikistuneesta pullukasta oikeasti laihaksi. Rippijuhlissani olin laihempi kuin kukaan nainen suvussamme, mutta en todellakaan aikoinut pukea sukumekkoa päälle. Ostin itselleni mekon, joka korosti kaikin tavoin laihuttani ja haistatin mielessäni mummolleni pitkän paskan! Vietin paljon aikaa poikaystäväni kanssa ja olin saanut mielenrauhan, koska saavutettuani laihuuden, ystäväni lakkasivat piikittelemästä minua koostani.
Olin mielestäni tuolloin aika onnellinen. Vihdoin tyytyväinen ulkonäkööni ja omistin aivan ihanan poikaystävän, juuri sen koulun suosituimman pojan. Kärsin kuitenkin todella ikävistä rytmihäiriöistä. Eräänä päivänä ollessani yksin (onneksi!) kotona, sattui myös niin nolosti, että pidätyskykyni ei toiminut normaalisti, vaan pissasin housuihini. Hemoglobiinini alkoi myös olla todella pelottavan alhainen. Nämä asiat olivat minulle liikaa ja minua alkoi pelottaa. Tein poikaystävälleni lupauksen syömisestä ja aloin todella syömään. Vanhempanikin huomauttelivat minulle laihuudestani ja vihjailivat puuttuvansa asiaan. Painoni normalisoitui muutaman vuoden aikana ja poikaystäväni pysyi rinnallani. Jossain vaiheessa minulle kuitenkin palasi se ahdistus. Poikaystäväni halusi minut minun ollessani laiha, en voi jatkaa lihomista! Oksentelu palasi mukaan kuvioihin. Läpi lukion kärsin ahmimisesta, oksentelusta ja paastoamisesta. Jokaista kesti vuorollaan muutaman kuukauden. Ahmimisesta johtuen painoni kuitenkin kipusi ja pikkuhiljaa aloin olla normaalipainon ylärajalla. Eniten minua ahdisti se pelko, että menettäisin poikaystäväni. Häpesin myös muutenkin itseäni.
Lukion jälkeen muutimme poikaystäväni kanssa yhteen. Kotoa muuttaminen oli minulle kova paikka ja ensimmäisenä vuotena lihoinkin reilusti lisää. Pikkuhiljaa sain elämästäni kuitenkin kiinni ja laihdutin kymmenen kiloa pois terveellisesti. Kävin myös terapeutilla juttelemassa syömiskuvioistani. Poikaystäväni on aina painottanut pitävänsä hieman pehmeämmistä naisita, mutta koska hän näki, kuinka kilot minua ahdistivat, kannusti hän minua ihanasti laihduttamisen polulla. Menimme poikaystäväni kanssa kihloihin. Painoni jatkoi ylös-alas -sahaamista. Keväät ja kesät ovat minulle todella helppoa painonpudotuksen aikaa. Syksyn pimeys muodostaa minulla pahan ansan. Syksyisin lihon aina kaiken takaisin. Poikaystäni kuitenkin kaikesta huolimatta rakastaa minua todella paljon ja halusikin kanssani naimisiin. Ja minä tietenkin suostuin <3 Tuo teini-iän rakkaustarina muuttuikin siis vakavaksi, toivottavasti loppuelämän rakkaustarinaksi.
Syömisongelmistani ei tiedä kukaan muu kuin tuo terapeutti, kenellä kävin jonkin aikaa, mieheni ja eräs ystäväni. Nyt tällä hetkellä olen painoni ja mieleni kanssa siis edelleen samassa pisteessä kuin aiemmin. Kiloja on liikaa. Ahdistaa. Minun pitäisi pudottaa kymmenen kiloa ollakseni normaalipainon ylärajalla. Sitten haluaisin vielä toiset kymmmenen pois ollakseni edes joten kuten tyytyväinen. Pidän liikunnasta, vaikka syksyisin se yleensä loppuukin kuin seinään. Pidän juoksemisesta ja tykkään osallistua ryhmäliikuntoihin. Olen todella perso makealle, mikä on suurin ongelmani.
En lupaa laihduttaa tällä kertaa terveellisesti. Jos et halua nähdä tätä rumaa maailmaa, älä jatka lukemista. Minun päätäni on turha yrittää kääntää. Elämä syömishäiriöisenä oli omasta mielestäni parempaa aikaa kuin elämä lihavana.
Rakkaudella, Lilja
